Tällä sivulla julkaisemme kävijöidemme kirjoituksia, runoja, valokuvia ja kuvia maalauksista tai muista taideteoksista. Ota yhteyttä sähköpostilla info@mimmi.fi tai tule käymään ja jakamaan luovuutesi tuotokset kanssamme.

 

 

 

Hei Sinä tyttö tai nuori nainen! Jos olet Tyttöjen Talon kävijä ja haluaisit vaikuttaa Tyttöjen Talon asioihin tai yhteiskunnallisiin asioihin, liity Tyttöjen Talon Taloparlamenttiin! Taloparlamentti kokoontuu Tyttöjen Talolla keskiviikkoisin noin kerran kuukaudessa. Mukana on aina myös Tyttöjen Talon työntekijä. Jos syystä tai toisesta et pääse mukaan Taloparlamenttiin, voit vaikuttaa myös jättämällä viestiä talolta löytyvään Taloparlamentin postilaatikkoon tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen johanna.lehtimaki@mimmi.fi.

 

Taloparlamentin kokouspäivät syksyllä 2011 ovat tiistaisin klo 16-17 seuraavina päivinä: 20.9., 18.10. ja 15.11. 

 

 

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

 

Katso kaikki jutut osoitteesta: http://www.turuntyttojentalo.blogspot.com/

 

 

Sekä Tyttöjen Talot, että Suomen eläinsuojeluyhdistykset ovat saaneet Delta Autolta lahjoitusautoja käyttöönsä. Turun Tyttöjen Talon Blogi-tiimi tapasi Turun alueen eläinsuojeluvalvojan Heidi Leyser-Kopran. Haastattelu tehtiin parkkipaikalla, jossa myös molempien tahojen autot kohtasivat.

 

Blogi-tiimi: Kerro vähän lahjoitusautostanne

 

Heidi: Autoja on kaksi ja tämän nimi on Urho. Autot kiertävät Suomea kaksi vuotta, sen jälkeen ne myydään eläinsuojeluyhdistykselle. Autoon mahtuu kuusi ihmistä kerallaan ja sillä kuljetetaan mm. vuohia ja joutsenia. Auton takana on pyydysvälineitä sekä Kulkukoira.com:n lahjoittamia häkkejä. Haasteellista autossa on se, jos autossa on esim. joutsen kyydissä ja ko. eläin sattuu ulostamaan. Autoissa on nykyään kourut joihin uloste kulkeutuu, mutta hajut leviävät edelleen  koko autoon. Toisaalta siihenkin tottuu.

 

Blogi-tiimi: Miten päädyit tekemään tätä työtä?

 

Heidi:  Vahingossa. Halusin eläinlääkäriksi, mutta fysiikka ja kemia eivät olleet vahvuuksiani. Laman aikana -80–90-luvulla sain potkut odottaessani ensimmäistä tytärtäni. Halusin tehdä edes vähän aikaa jotakin. Kysyin kaveriltani, josko hänellä olisi tarjota vaikka jotakin pätkittäistä työtä ja olen jatkanut tätä työtä jo 17 vuotta.

 

B: Minkälaisia arkipäivät ovat eläinten kanssa?

 

H: Hoitolassa ei ole kahta samanlaista päivää. Se on mukavaa, mutta myös raskasta, sillä päiviä ei voi suunnitella etukäteen. Esimerkiksi tänään löysimme vastasyntyneen joutsenen.

 

B: Mitä eläimiä hoitolassa on ja mitä lajeja on eniten?

 

H: Kissoja on paljon, mutta tällä hetkellä aika vähän. Pentukuumeen aikana hoitolassa saattaa olla 80–90 kissaa ja pentua. Joku oli vapauttanut gerbiilejä luontoon. Samassa kivenkolossa asui 11 gerbiiliä. Hoitolassa on siis melkoinen gerbiililauma! Karanneita, villiintyneitä koiria on myös jonkin verran. Ihmiset tuovat myös rusakonpoikasia ja peuranpoikasia, ”bambeja”, vaikka heitä yritetään valistaa siitä, että yksinäinen poikanen ei useimmiten ole pulassa. 

 

B: Mikä tapauksista on jäänyt parhaiten mieleen?

 

H: 17 vuoden aikana? No, eräässä kerrostaloyksiössä oli 20 seurakoiraa, joiden omistaja piti muoti-blogia johon oli niin koukussa, ettei ehtinyt edes ruokkimaan koiriaan. Shoppailunsa hän rahoitti teettämällä koirilla pentuja ja myymällä ne. Koirat ulostivat keskimäärin kolme kertaa päivässä, eikä kukaan vienyt niitä ulos.

 

B: Mikä työssä on raskainta? Mitä saat työstä?

 

H: Raskainta työssä on laittaa eläin ”nukkumaan”, vaikka sen tietääkin helpottavan eläimen oloa. Aina kuitenkin toivoo, että voisi auttaa. En itse nukuta eläimiä, vaan eläinlääkäri hoitaa sen. Viime kädessä päätös on kuitenkin minun. Eläinten lopettaminen käy vuosi vuodelta raskaammaksi, vaikka voisi kuvitella että siihen turtuu. Parhaimmat hetket työssäni ovat, kun hoitolaan sattuu tulemaan loukkaantunut petolintu. On upeaa katsoa kuinka se kuntoutuu ja linnun silmiin syttyy tietynlainen palo. Vapauttamishetkellä lintu nousee ilmaan, kirkaisee kerran ja katoaa sitten, eikä siitä kuule enää ikinä.

 

B: Onko vapaaehtoistoimintaa ja millaista se on?

 

H: Vapaaehtoistoimintaa on jonkin verran. Vapaaehtoisia käytetään lähinnä eläinten viihdyttämiseen. Vapaaehtoiset saavat tehdä mitä tykkäävät - palkatut työntekijät ovat erikseen. Kissanrapsuttajia on aina liian vähän! Meillä on aina muutama kissanrapsuttajamummo. Sanomme heitä kissanrapsuttajamummoiksi, koska emme muista heidän nimiään, koska kaikkien nimi on Ritva. Nettiin tulee lähiaikoina tietoa vapaaehtoisuudesta ja syksyllä järjestetään vapaaehtoisiltoja, kunhan pääsemme muuttamaan uuteen paikkaan. Oikeastaan meidän pitäisi olla jo muuttanut, mutta asioihin tuli pari muuttujaa.

 

B: Mitä sanottavaa sinulla on turkulaisille, jotka ovat hankkimassa eläimen tai joilla on jo eläin?

 

H: Lemmikkejä ei saisi hankkia hetken mielijohteesta, sillä niihin pitää sitoutua niiden koko elämän ajan.

 

B: Saatteko rahallista apua esim. kaupungilta?

 

H: Toiminta on kaupungin ja kaupunki maksaa palkat. Sen mitä kaupunki ei maksa, maksaa eläinsuojeluyhdistys. Jos on jotain, mitä sekään ei maksa, meillä on muutamia sponsoreita jotka maksavat.

 

B: Voiko kyseiseen työhön kouluttautua? Jos voi, niin missä?

 

 

B: Onko jotakin kampanjoita tulossa?

 

H: Miellä on mm. yhteisprojektina Whiskasin kanssa kesäkissakampanja, ”Kissakaveria ei jätetä!”, johon on antanut tukensa ja kasvonsa myös mm. Jone Nikula, Kristian Meurman  sekä muutamia muita.

 

 

Kuvassa oikealla Heidi Leyser-Kopra ja vasemmalla Blogi-tiimiläisiä.

 

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

 

 

Muistaako joku teistä kuulleensa seuraavan kysymyksen useammin kuin vain kerran elämänsä aikana: Missä olit ja mitä teit tuona maagisena hetkenä kun suomi voitti jääkiekon MM-kultaa toukokuussa 1995?

 

Itse muistan missä olin hyvinkin selvästi. Istuin kotona tv:n äärellä niin kuin yli 2 miljoonaa muutakin suomalaista. Osalla työpaikoista seisahtuivat työt sillä hetkellä kun Suomi aloitti finaalin Ruotsia vastaan. Muistan sen uutisista.

 

Olin tuolloin 11-vuotias ja siltikin muistan pelin selvästi ja tuon jälkeisen huuman. Aamulla kouluun mennessäni koko luokalla oli käynnissä villit juhlat ja oli syntynyt uusi suomalaissankari joka jäisi ikuisesti historiaan. Ville Peltonen. Pelaaja numero 16, jota olin mm. itse kannattanut jo vuodesta 1992.

 

Kolmen viikon päästä meillä oli tarkoitus olla naamiaiset koulussa ja arvatkaapa vain kuinka moni tuli pukeutuneena lätkäpelaajaksi tai Leijona-faniksi?

 

Vuodet kuitenkin kuluivat ja mestaruus jäi haaveeksi seitsemässä finaalissa johon olimme yltäneet. Siltikin suomalaiset - itseni mukaan lukien - odottivat vuosi toisensa jälkeen, että kyllä se sieltä tulee kun tarpeeksi odotetaan. Luottamus suomalaiseen jääkiekkoon vei meitä faneja eteenpäin. Viimeiset vuodet jäivät itkunsekaisiin ja pettyneisiin tunteisiin, mutta joka vuosi jaksoin uskoa uudestaan siihen mahdollisuuteen, että vielä jonain päivänä.

 

Venäjälle neniin antaminen toistamiseen teki hyvää ja kavereiden kanssa hypimme ilosta: Oltiin finaalissa ja vastaan tuli Ruotsi. Rakas vihollinen. Miten hienoa olis maksella heille kalavelkoja monien nöyryytysten jälkeen. Mielessä hiipi kuitenkin se vanha peikko. Mitä jos taas? Oliko sittenkään hyvä saada Ruotsia vastaan?

 

Kun kiekko putosi finaalipelissä jäähän alkoi hillitön jännittäminen. Ensimmäinen osuma Ruotsille tuntui vievän epätoivoon, taasko tässä käy näin? Miksi aina me?

 

Epätoivo alkoi vaihtua iloksi 5-1 kohdalla. Se oli sellainen lukema josta edes Ruotsi ei nousisi. Liian vähän peliaikaa oli lähellä. Summeri soi. Se oli siinä, kauan odotettu mestaruus. Suomi oli jälleen valmis menemään sekaisin. Ja sehän meni.

 

Kultajuhlat olivat käynnissä muutaman viikon täydellä teholla. Itsekin todistin toisena yönä voiton jälkeen alastomia ihmisiä juoksemassa liikenteen seassa ja grillin katolla. Joka paikassa roikkui ja kiipeili ihmisiä Suomen lippuineen. Autojonot matelivat torilla. Jokaisesta roikkui vähintään kaksi lippua ja monia ihmisiä.

 

Turun järjestämissä kultajuhlissa tajusin sen kunnolla. Leijonat olivat järjestäneet meille jotain hienoa ja jotain mistä Suomen kansa voisi aina olla ylpeä. En tiedä muuta hetkeä jolloin suurin osa Suomen kansasta olisi ollut ystäviä keskenään näin innokkaasti. Halailua riitti ja onnitteluja. Kaikilla oli voimakas yhteen kuulumisen tunne ja kun Mikko Koivu nosti Aurajoella "jätkää" tiesin, että halusin kokea tunteen pian uudestaan, sillä se oli jotain ainutlaatuista, jotain joka toi Suomen kansan yhteen.

 

T: Axuli83

 

 

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

 

 

Lämpimän kevätpäivän iltana, kulttuuripääkaupunki Turun Logomon tehtaan pihalla joukko tyttöjä ja hieman vanhempiakin tyttöjä ohjaajineen odottaa pääsyä Aurinkobaletin "sivistävään" kehtoon.

 

Osa on innoissaan ja toinen osa vähemmän innoissaan. Itse kuuluin jälkimmäiseen joukkoon.

Venäläis-suomalaista Aurinkobalettia on kehuttu lehdissä asti, joten päätin liittyä tuohon kulttuurin nälkäiseen seurueeseen ja sivistää itseäni. Jos kerrankin kasvattaisi vapaaehtoisesti yleistiedon määrää. Muistan maininneeni monesti että en pidä, enkä välitä tuon tapaisista jutuista. Olen enemmän sci-fi ja seikkailuelokuvien ihmisiä. Mutta kuten sanoin siinä minä seisoin soraisella pihalla aurinkobalettiin oikeuttava lippu kädessäni.

 

Lipun saatuani menemme muutaman kaverin kanssa sisälle ja metsästämään istumapaikkojamme.

Sali, jossa esitys oli tarkoitus pitää, oli pettymys, odotin jotain hienompaa, en nyt kuitenkaan mitään oopperataloa punaisine mattoineen, mutta koulutyyppisillä istuimilla istuminen kaksi tuntia kuulosti kaikkea muuta kuin houkuttavalta. Ehkä näin oli tarkoitus pitää yleisö hereillä ja takapuolet puutuneena.

Olettaen, että kyseessä on kulttuurivuosi, joten pieni panostus olisi ollut paikallaan.

 

Paikat löydettyämme ehdimme juuri istua paikoillemme esityksen alettua. Idea kahden tunnin istumisesta tekoyskivä henkilö takana ei vaikuttanut kauhean houkuttelevalta. Lienee ollut sitä kuuluisaa eliittiä?

 

Ensimmäiset minuutit kuluvat ihmetellessä ja tarkoin seuratessa näyttelijöiden ja tanssijoiden liikkeitä. Vahvan musiikin tahtiin heiluvat tanssijat olivat kuin sätkynukkemaisia robotteja. Tanssijoiden ammattimaisuus ja kova kunto tuli esiin esityksen edetessä. Naispääesiintyjällä on kirkas, kantava ja voimakas ääni. 30 min kohdalla ajatukset alkavat harhailla aurinkobaletin nimeen. Miksi kyseinen nimi?

Oletin nimen perusteella että siihen liittyy baletti jotenkin, mutta ei. Harmi, odotin niin miehiä trikoissa.

 

Puoli tuntia edellisestä toivon, että olisin missä tahansa muualla paitsi katsomassa tätä.

Katseet kiinnittyvät myös kahteen kaveriini, jotka selvästikin yrittävät selvitä ilman kiemurteluja tuoleissaan. En voinut uskoa että esitystä kestäisi vielä tunti.

 

Hiukan ennen toisen tunnin loppumista meidät vapautetaan ulkoilmaan. 

Kyselin kommentteja porukalta, että mitä he olivat pitäneet. Suurin osa ei ymmärtänyt mistä näytelmässä oli kyse, toiset olivat kuolleet tylsyyteen jo alussa, mutta muutama oli tainnut pitääkin esityksestä.

 

Bussipysäkille kävellessä huomaan juttelevani kaverini kanssa jo jostain aivan muusta kuin esityksestä. Se oli unohtunut saman tien. En voi sanoa että nautin, vaikka toki näytöksessä oli hienojakin hetkiä. Valitettavasti ne kestivät vain hetken.

 

T: Axuli83

 

 

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

 

 

Katso video täällä:

Aikamatkustajat from Tuhru on Vimeo.

 

What happens when you squeeze an ordinary afternoon in a couple of minutes? Tuhru collaborated with three different groups and talked about their daily routines. Based on the discussions, Tuhru directed three animations where the group members act as animation puppets. 

 

Mitä tapahtuu kun arkinen aamupäivä tiivistetään pariin minuuttiin? Tuhru-kollektiivi vei kolme turkulaista ryhmää aikamatkalle, jossa kurkistetaan erilaisiin arkipäiviin. Elokuva toteutettiin yhteistyössä ryhmien kanssa: ensin keskusteltiin ryhmäläisten arjesta ja sen pohjalta Tuhru käsikirjoitti ja ohjasi animaation, jossa osallistujat toimivat animaatiohahmoina.

 

Cast: Turun Tyttöjen Talo, Auralan Päiväkoti, Auralan kultaisen iän kerho

Directed by Tuhru = Elina Minn, Anna Virtanen, Ami Lindholm

Music and Sounds: Yrjö Saarinen

Tuhru 2009

Finland